Hautajaiset

En kovinkaan paljon muista mitä tapahtui synnytyksen ja hautajaisten välissä. Oikeastaan kun nyt mietin, en muista koko syksyä. Muistan vain sen tunteen ja olotilan kun kaikki elämisen toiminnat tuntuivat raskaalta. Ihan kaikki. Olisin halunnut vain kuolla. Kuolleen lapseni kuvia katsellessa kyyneleet valuivat silmistä pieninä puroina. Sitä en olisi halunnut koskaan tuntea. Pahaa oloa. Sellaista, joka vie ihmisen mennessään ja vie kaiken ihmisyyden. Ihan kaiken. Mitään säästelemättä.

No, syksy meni. En muista todellakaan yhtään syksystä. En muista satoiko, paistoiko tai oliko ruskaa. En muista edes sitä, milloin kesä loppui, syksy alkoi tai milloin tänä vuonna alkoi talvi. Miten ensilumi tulikaan? En vaan tiedä.

Hautajaisissa oli vain sukua paikalla. Olisin halunnut kaikki oikeasti rakkaimmat ihmiset, eli ystävät paikalle. Ne joiden kanssa olen arkeni jakanut. Ne jotka oikeasti haluavat olla kanssani. Ne joiden kanssa on nyt vaikeaa pitää yhteyttä. Mutta en vain voinut. Olisi ollut liian rankkaa. Minulle erityisesti. En olisi selvinnyt ystävien kohtaamisesta.

Hautapaikan valitsimme läheltä suurta mäntyä. Ikäänkuin turvalliseen paikkaan.

Muistan, että lauloimme kauniita virsiä, jotka valitsin. Kuten maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja jumalan kämmenellä. Itkin ja lauloin. Seisoimme pienen arkun vieressä koko siunauksen ajan. En vielä silloinkaan ollut ymmärtänyt, että lapsemme on todella tuossa arkussa.. vaikka minä, äiti , lapseni sinne olin laskenut.

Viimeisen yhteisen taipaleen teimme, kun mieheni kantoi pienen arkun haudan lepoon. Minä kuljin vieressä. Matka haudalle tuntui pitkältä ja joka askeleella ajattelin, että minun pitäisi olla tuossa, eikä lapseni. Eikö jokaisella äidillä ole oikeus siihen, että lapset hautaavat vanhempansa.

Onneksi olen tässä. Minulle viisas ihminen sanoi, että tilit tasataan. Kaikille jotakin hyvää ja jotakin pahaa. Olisinkohan minä saanut oman osuuteni?