Hautajaiset

En kovinkaan paljon muista mitä tapahtui synnytyksen ja hautajaisten välissä. Oikeastaan kun nyt mietin, en muista koko syksyä. Muistan vain sen tunteen ja olotilan kun kaikki elämisen toiminnat tuntuivat raskaalta. Ihan kaikki. Olisin halunnut vain kuolla. Kuolleen lapseni kuvia katsellessa kyyneleet valuivat silmistä pieninä puroina. Sitä en olisi halunnut koskaan tuntea. Pahaa oloa. Sellaista, joka vie ihmisen mennessään ja vie kaiken ihmisyyden. Ihan kaiken. Mitään säästelemättä.

No, syksy meni. En muista todellakaan yhtään syksystä. En muista satoiko, paistoiko tai oliko ruskaa. En muista edes sitä, milloin kesä loppui, syksy alkoi tai milloin tänä vuonna alkoi talvi. Miten ensilumi tulikaan? En vaan tiedä.

Hautajaisissa oli vain sukua paikalla. Olisin halunnut kaikki oikeasti rakkaimmat ihmiset, eli ystävät paikalle. Ne joiden kanssa olen arkeni jakanut. Ne jotka oikeasti haluavat olla kanssani. Ne joiden kanssa on nyt vaikeaa pitää yhteyttä. Mutta en vain voinut. Olisi ollut liian rankkaa. Minulle erityisesti. En olisi selvinnyt ystävien kohtaamisesta.

Hautapaikan valitsimme läheltä suurta mäntyä. Ikäänkuin turvalliseen paikkaan.

Muistan, että lauloimme kauniita virsiä, jotka valitsin. Kuten maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja jumalan kämmenellä. Itkin ja lauloin. Seisoimme pienen arkun vieressä koko siunauksen ajan. En vielä silloinkaan ollut ymmärtänyt, että lapsemme on todella tuossa arkussa.. vaikka minä, äiti , lapseni sinne olin laskenut.

Viimeisen yhteisen taipaleen teimme, kun mieheni kantoi pienen arkun haudan lepoon. Minä kuljin vieressä. Matka haudalle tuntui pitkältä ja joka askeleella ajattelin, että minun pitäisi olla tuossa, eikä lapseni. Eikö jokaisella äidillä ole oikeus siihen, että lapset hautaavat vanhempansa.

Onneksi olen tässä. Minulle viisas ihminen sanoi, että tilit tasataan. Kaikille jotakin hyvää ja jotakin pahaa. Olisinkohan minä saanut oman osuuteni?

Odotin vauvamme syntymää koko kesän. Vaihtelevalle menestyksellä. Jäin töistä pois, koska neuvolasta minua siihen kehoitettiin jo 1kk ennen äitiysloman alkua. Oli ihanaa. Niin ihanaa kun massu alkoi kasvaa ja potkuja oli paaaljon! Odotimme tervettä tyttövauvaa.

Kesällä oli mukavaa käydä mökkeilemässä ja tietenkin juoda Jaffaa.. Mutta kyllä siitä nauttikin. Sain ostaa kirppikseltä ihania, lähes käyttämättömiä vaatteita. Vaikka olihan se meno välillä hankalaa, kun jalkoja särki ja jatkuvasti pissatti. Oli se sen arvoista.

Meillä oli ystävän häät päivää ennen laskettua. Uh sitä olotilaa sen kokoisena! Mutta ihanaa oli, kun kaikki kyseli tytön syntymästä! Odotettiin jo kovasti, että lapsi pullahtaa maailmaan.

Loppusuoralla käytiin kävelemässä pieniä lenkkejä. Tai pitäisikö sanoa, loppusuoran jälkeen kun yliajalla oltiin. Ahdistus kasvoi välillä sietämättömäksi ja itkua tuli jokapäivä. En kehdannut kerto itkuisuudesta kun parille ystävälle. Ei sitä kukaan ymmärtänyt. Tai siltä se tuntui, kun ei saanut mitään ohjeita miten siitä olis selvinny. Oli todella kummaa ettei supistuksia tullut.

Neuvolassa kävin joka viikko, jopa kahdesti kun verenpaine nousi. Liittyiköhän enemmän hermoiluun vai raskauteen fyysisesti. Mene ja tiedä.

Viimein päästiin yliaikaiskontrolliin sairaalaan. Kohdunsuu oli kuin naulattuna kiinni. Ei mitään merkkiä siitä että olin raskaana 42 viikolla. Minut laitettiin viikonlopuksi kotiin ja maanantaille uusi aika.

Maanantaina naislääkäri totesi, että aloitetaan käynnistys. Mutta ei tänään, on niin kiirettä.

Tiistaina tultiin takaisin ja kaikki kamppeet oli mukana. Jopa vauvan istuin laitettiin autoon. Oltiin todella toiveikkaita. Tietysti vauvan vaaleanpunaiset vaatteet oli kassissa.

Sain käynnistys tabletit ja ktg seurannan vauvalle. Kaikki näytti hyvältä, mutta supistukset ei tiistaina alkaneet.

Keskiviikkona klo 11 aamupäivästä supistuksia alkoi todellakin tulla. Ne oli kipeitä ja kesti aina puoleen yöhön saakka. Ktg käyrät näytti hyviltä ja vauva potkiskeli. Supistelujen aikana makoilin vain sängyssä. Mieheni jalkopäässä ja verhon takana synnyttänyt rouva. Tilanne tuntui äärettömän masentavalta. Mies joutui ennen puoltayötä lähtemään kotiin, eihän meillä ollut perhehuonetta. Esitietokaavakkeeseen laitoimme toivomuksen siitä. Joten ajattelin, että saamme perhehuonnen kun vauva syntyy. Mies ei saanut oikein unta sinä yönä. Ja minäkin otin pandolin ja unilääkkeen. Sitten nukahdin.

Aamulla (torstai) otettiin taas vauvasta ktg, se alkoi piipata ja soitin hoitajaa paikalle. Näin kun hän piirsi kaavakkeelle kysymysmerkin ja tekstin "äiti soitti". En sen kummemmin miettinyt vaan aloin taas nukkua koneen mittaillessa vauvan pulssia.

Melkeen heti tunnin käyrän jälkeen menin lääkärinkierrolle. Kohdunsuu oli kuin olikin auennut 2cm. Lääkäri määräsi heti saliin tipalle, että synnytys käynnistyy. Huh. Mietiskelin ja samalla soitin ukolle, että saa tulla sairaalaan.

Hoitaja tulikin sanomaan, että synnytyssalit täytyy vielä siivota. Meni tunti, meni toinen tunti. Jo kolmas. Yhtään ei tiedetty mitä tapahtuu. Sitten hoitaja taas tuli. Ja klo 13 aikaan torstaina oltiin synnytyssalissa!

Hoitajat alkoivat laittaa ktg käyrää päälle. Kesti ja kesti. Hätäännyin. Kysyin onko se kuollut? Hoitajatyttö kertoi, kuinka vauva on saattanut mennä toiseen asentoon. Ja kuiskasi vanhemmalle hoitajalle, onkohan se kääntynyt? Silti sydänääniä ei kuulunut.

Hälytettiin lääkäri. Minä makasin synnytyslavetilla viikoilla 42+4. Lääkäri laittoin pinnin vauvan päähän. Ei mitään. Otti ultran. Tuli sitten istumaan sängyn viereen ja kertoi, että lapsemme on kuollut. Ja kertoi myös että synnytys käynnistetään heti.

Sain epiduraalin ja minulla oli käynnistystippaa.

Lapsi syntyi illalla yhdeksän aikaan imukupilla, koska en jaksanut synnyttää kuollutta vauvaani.

Pidin lasta hiukan aikaa sylissä. Se oli elämäni vaikein hetki. Nyt olin itsekkin kuollut.

Sairaalassa olimme kaksi yötä synnytyksen jälkeen. Kotona oli vastassa kaikki vauvan tavarat. Pakkasin ne heti ensimmäisenä iltana pois. kaikki paitsi pinnasängyn.

Aikaa kului. Minusta ei verikokeiden perusteella löytynyt mitään vikaa. Vauvan ruumiinavauksessa ei löytynyt mitään vikaa. Paitsi hyytymiä istukassa. En tiedä mistä ne tuli. Olisiko kuoleman jälkeen tulleet? Ei sitä osaa kukaan sanoa. Kaikki meni niin hienosti. Ja kaikki meni pieleen. Terve tyttö kuoli kesken sairaalahoidon. Ainoa mitä syytän, oli se torstai aamun monotooninen sydänkäyrä jossa oli kaikenlisäksi yksi kunnon lasku. Olisi pitänyt heti jatkaa seurantaa. Ehkä hätäsektio olisi pelastanut.

Hoitovirhe. Kamala asia, kun se omalle kohdalle sattuu.